Vittu mitä paskaa

Olin teatterissa pitkästä aikaa. Kyllä, ihan Tampereen kaupungin teatterissa. Odotukset olivat korkealla; teatterin ilmapiirikin riittää lumoamaan minut.

Kyseessä oli näytelmä hiiriä ja ihmisiä. Pohjautuu John Steinbeckin saman nimiseen klassikkoon. En ole lukenut, enkä aio lukea. Steinbeckin tarinoita tuntien en odottanutkaan mitään iloista tunnelmaa. Odotin masentavaa loppua. Tiedättekö, semmosta hyvää masentavaa loppua, josta jää liikuttunut olo siitä, että olipas vaikuttava tarina. En osannut odottaa näin masentavaa kokemusta.

En ole käynyt frenkkel näyttämöllä aiemmin, sali on pieni ja intensiivinen. Lupaavaa. Näytelmä alussa kaksi miestä, vähän vajukki Lennie (Ville Majamaa) ja hänestä huolta pitävä George (Ola Tuominen) käyvät pitkän dialogin lavalla. Liian pitkän. En jaksa keskittyä. Ola Tuominen huutaa. Miksi niin monissa Suomalaisissa näytelmissä huudetaan jos ollaan vihaisia? Kun sen vihan voi ilmaista niin monella muullakin tavalla. Huutaminen, se kyllästyttää. Eli suomeksi sanottuna heti alkoi vituttamaan.

Vitutus vaihtui kyllästymiseksi. En jaksanut seurata. Lueskelin äsken kommentteja ja lehdistöarvosteluja näytelmästä; kaikki olivat melko maireita. Tosin lähteenäni toimi teatterin sivuilta löytyneet linkit. Toinen toistaan ylistää Tuomisen ja Majamaan välistä kemiaa. Sitä oli hyvin vähän, mutta sitä kuitenkin oli. Voi kuinka toimivampi kokemus olisikaan ollut, jos kemiaa olisi ollut ihan vähän enemmän. Näiden kahden välinen vähäinen kemia jäi näytelmän lähes parhaaksi anniksi. Parasta antia nimittäin oli kun lavalle käveli koira. Ihka aito elukka, se mistä oli kirjoitettu Aamulehdessä. Ensimmäinen oli pitänyt vaihtaa kun se oli pelännyt niin paljon. Tuokin ressu oli aika peloissaan. Se koira herätti minut taas seuraamaan itse tarinaa. Hänen karismansa oli lumoavavinta koko näytelmässä.

Tarina on lyhykäisyydessään se, että George pitää huolta vajukista Lenniestä. George ei jaksaisi pitää. Elämä on selviytymistä. Lennie on hyvä, mutta tyhmä. Tappaa tyhmyyksissään hiiriä, koiranpennun ja lopulta naisen. George haluaa elää ilman tätä taakkaa. Tapahtumat tiivistettynä, mutta se on Steinbeckin luomaa.

Sinnittelen katsomossa, meinaan tarkahtaa. Sitten lavalle kävelee joku nainen. Näytelmän ainut nainen. En aio Googlata hänen nimeään. Ensimmäinen lavalletulo oli uskottava, hän ei puhunut, paitsi kehollaan. Toinen herätys koiran jälkeen. Toisen kerran lavalle tullessaan hän avasi suunsa. Ja huusi. Huusi helvetin huonosti. Se naisen roolisuoritus söi paljon muidenkin työtä. Näki heti, että hän ei ole ammattinäyttelijä. Voi että kun vitutti, suomalaista teatteria huonoimmillaan. Tuo suoritus olisi mennyt jonkun Hyytiälän kesäteatterissa (jos sielä sellaista on), mutta ei Tampereen teatterissa, jossa lippujen hinnat on törkeitä ja rahalle odottaa saavansa vastinetta. Loppuvaiheessa naisella oli pitkä monologi, Majamaa oli tuolloin lavalla, hänen pelkkä olemuksensa vakuutti enemmän kun naisen suusta tulevat sanat. Kuulin edestäni nyyhkäisyn. Teki mieli nauraa. Tai yhtyä nyyhkäisyyn, semmostakin kuraa että.

Tarinassa ei ole mitään vikaa, näytelmän toteutuksessa oli. Vaikka oli siinä jotain hyvääkin. Lavastus palveli hyvin kokonaisuutta. Majamaan Ville veti hyvin. Luonteva vajukki. Ola Tuominen oli uskottavampi loppua kohden; huutaminen vähentyi.

Mietin koko ajan millaista olisi ohjata suomalaista teatteria. Onko ne näyttelijät jotka tarjoaa ohjaajalle huutamista vai ohjaajat jotka pyytää ilmaisemaan vihan / raivon niin? Lavalla vouhkataan ja mesotaan ympäriinsä, vaikka vähemmällä tässäKIN näytelmässä olisi luotu paljon vakuuttavampi tunnelma.

Nyt heti en osaa päättää mikä näistä oli masentavinta, se että edessäni oleva pää peitti näkyvyyttä lavalle (helvetti mitä paskaa tuollainen loiva penkkirivistö), itse tarina (hyvällä tavalla) vai sen toteutus (sillä huonolla tavalla). Illan kohokohta oli kun edessäni oleva pää (joka kuului naiselle) yritti lähentyä vieressä istuvan (mitä ilmesimmin avio-) miehen kylkeen. Sain täyden näkyvyyden lavalle. Mies väisti naisen lähentymisen nojautumalla toiselle puolelle ja pää palasi masentamaan tunnelmaani entisestään. Elämäni ensimmäinen kerta kun teatteri ei lumonnut minua.

HYVÄ PERSE!

Kävelin tänään kadulla. Kaksi teinipoikaa vihelsi minulle. Minulle. - Hyvä perse, vau, kuului perästä. Vitutti. Minulla ei ole hyvä perse. Tuo toteamus ei ole itsesäälivä, vaan kylmä fakta. Perseeni näyttäisi paremmalta 20 kiloa hoikempana. Ainakin tämän päivän kauneusihanteiden mukaan.

Ehkä nuo pojat elävät eri aikakaudella. Ei, sitä en usko. Kommentti tuntui enemmän vittuilulta. Vanhemmat, opettakaa lapsenne käyttäytymään. En minäkään huutele kaduilla mitä sattuu. Huutelen täälä blogissa. Teidän teinimussukoillanne oli muuten helvetin kulahtaneet vaatteet, ei vau. Akneen on muuten keksitty lääkkeet. Ja millainen paikka maailma olisikaan, jos kaikki päästäisivät kadulla suustaan mitä huvittaa? Netissä voi valita mitä lukee. Toivon että alat seuraamaan sivalluksiani. Tästä se alkaa. Tervetuloa.